Intro

Maailmannäyttelyt ovat koonneet Pariisin maailmannäyttelystä lähtien valtiot yhteen. Maailmannäyttely on nykyään Eiffel-torniin verrattava virstanpylväs, joka kerää kymmeniä miljoonia kävijöitä vuosittain. Vuosikymmenien ajan maailmannäyttelyt ovat kuvanneet omaa aikaansa, sen unelmia, pelkoja ja käsitystä sen hetkisestä maailmantilanteesta.

Viime vuosina tämä sama linjaus on jopa vahvistunut. Globaalissa maailmassa ongelmat ovat yhteisiä, ja kilvoittelun sijasta maailmannäyttelyt antavat valtioille ja yrityksille mahdollisuuden ottaa vaikutteita toisistaan ja jakaa toimivimpia ideoita. Tietysti tietty kilpailumentaliteetti näyttelyissä antaa sopivasti pontta, mutta yhteisellä teemalla, ja muiden ajatuksia ja ideoita arvostaen – tässä on nykyiseen maailmantilanteeseen verrattaessa aika merkittävä projekti käynnissä.

Huomiollepantavaa on myös se, kuinka näkyvän osan aiemmin niin kutsutut kolmannen maailman maat ovat ottaneet maailmannäyttelyissä. Järjestäjänä tai näyttävillä paviljongeilla, viesti on selvä: kolmannen maailman maat eivät tarvitse holhousta, vaan haluavat osallistua täysivaltaisina jäseninä ideointiin ja päätöksentekoon. Monet ympäristö- ja globalisaatio-ongelmat, joita viimevuosien maailmannäyttelyissä on käsitelty, koskettavat kaikista kouriintuntuvimmin nimenomaan kehitysmaita. Koska ongelmiin johtaneet päätökset on tehty yksipuolisesti, nyt on kreivin aika alkaa tehdä yhteistyötä niiden ratkomiseksi.

Suomen pavinjongit ovat herättäneet suurta mielenkiintoa viimevuosien maailmannäyttelyissä. Muunmuassa Suomen Kirnu-paviljonki palkittiin Shanghaissa koko maailmannäyttelyn parhaana. Nyt suuri, kymmenen pisteen kysymys kuuluukin: Kuinka Suomi onnistuu siirtämään nämä ulkomailla palkitut ideat toimiviksi, ja kaupallistettaviksi ideoiksi? Ehkäpä seuraava maailmannäyttely antaa vastauksen tähän!